Ajon nyt kirjoittaa itselleni hyvin henkilökohtaisesta asiasta eli äidistäni.
Kaikki alkoi vuonna 2001 kun silmälääkärin vastaanotolla näkyi silmissä jotain sinne kuulumatonta. Asiaa lähdettiin selvittämään ja lopulta diagnoosina oli MS-tauti.
Olin silloin teini ja en oikein tajunnut tilannetta ja jos totta puhutaan en tajua vieläkään.
Diagnooseja tuli lisää: nivel reuma ja sjögnerin syndrooma.
Näillä mentiin vuosia. Oli eri lääkekokeita mikään ei auttanut. Tauti oli ns.1 vaiheessa jossa välillä tuli pahenemisvaiheita ja välillä oli parempi.
Äiti oli rohkea ja reipas. Ei jäänyt sänkyyn makaamaan ja itkemään kohtaloaan. Uskon että tästä syystä äitini kävelee edelleen ja on niinkin hyvässä kunnossa.
Nyt vuosi 2013 ja tauti on mennyt 2.vaiheeseen "hitaasti jyllää eteenpäin ja tuhoaa".
Kamalat kivut ja palamisen tunne jaloissa. Päänahka niin kipeä että ei voi koskea. Lääkärit päätyvät antamaan solumyrkkyä ja vahvaa kortisonia viimeisen kerran kun kolme on se max.
"Hoito joko auttaa tai ei"
Ei auttanut. "Meiltä on nyt lääkkeet loppunut kaapista"
Tilanne rauhottuu ja pelko siitä että äiti makaa kohta letkujen varassa hälvenee hieman.
Voisiko joskus "ilo" kestää pidempään.
Mangeettikuvissa näkyy jotain maksassa. Lähete ultraan. "Sielä on jotain..hyvää tai pahaa" lähete viipalekuvaan.
Meitä kaikkia pelottaa. Pappani kuoli maksasyöpään ja sen etäpesäkkeisiin. Äiti sanoo "mä näin mihin kuntoon pappa meni hoidoista mä en halua sitä.mä kieltäydyn se on mulle kuolemaksi"
Asiasta heitetään mustaa huumoria joku selvitymis mekanismi kai?
Pelko ja ahdistus. Viha koko maailmaa kohtaan. Miksi? Oon niin vitun vihanen maailmalle? Paljonko joutuu yksi ihminen kärsimään?
Rakastan mun pientä hentoa äitiä ja rukoilen "Rakas Jumala älä tee tätä nyt anna tän kerran asioiden mennä oikein"
Tää ei oo ehkä paikka puhua tästå mutta kai mun on helpompi käsitellä tätä näin.
En kaipaa sääliä haluisin vain että universumi kuulis mut ja antais apua tän kerran.
Xoxo J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti